Tänään heräsin aikaisin, jotta ehtisin Isoäidin luokse teelle ennen iltavuoroa.
Mun mielestä perhe ja läheiset on yks tärkeimmistä asioista joulussa, ja tietysti elämässä yleensäkin.
Mutta jotenkin jouluna sitä tulee mietittyä entistä enemmän oman elämän tärkeimpiä ihmisiä.
Lukioaikoina kävin aina Isoäidin luona teellä jos mulla oli hyppäri ja välillä ruokiksillakin.
Oli kiva vaihtaa kuulumisia ja saada maha täyteen maailman parasta omenapiirakkaa!
Nyt kuitenkin kun oon töissä, on nää teehetket jääny aika vähäsiks, mikä on harmittanu mua tosi paljon ja saanu kaipaamaan entistä enemmän lukioo.
Oli ihanaa päästä taas jutteleen Isoäidin kanssa kaikesta.
Sain itkee sitä kuinka stressaantunu oon ja sitä,
etten tiedä yhtään mitä teen kun vuosi vaihtuu ja tammikuu alkaa.
Sain vuodattaa ahdistukseni Isoäidille, joka kuunteli kokoajan
ja mietti samalla kuinka voisi auttaa minua.
Pitkästä aikaa joku kuunteli, lohdutti ja rohkaisi.
Sitä varten ne rakkaat ihmiset on, tukemassa ja lohduttamassa.
Oon laiminlyöny itseäni ja rakkaitani ja havahduin siihen näin joulunalla.
On vaan niin helppoo käydä töissä, tulla kotiin nukkumaan ja herätä taas seuraavana aamuna töihin.
Mutta se ei oo elämää.
Ihminen tarvitsee niitä toisia ihmisiä ympärilleen.
Haluan taas oppia elämään, huolehtimaan itsestäni ja kaikista läheisistäni.
